Kaikki oli heidän ja siltikään mikään ei oikeasti ollutkaan heissä

 

Juha Itkonen:
Kaikki oli heidän

Otava, 2021
397 s.

Kaikki oli heidän on kuin pyttipannu, johon on koottu kaikki, mitä jääkaapista löytyy ja sekoitettu yhteen ja jota syödään katkerana, kun rahat on loppu ja mieli on apeana. Samojen kansien sisään on saatu makkarana niin virus, tulevaisuuspelko, nettitrollaaminen kuin miessukupolvien ketju, sipulina avioliiton ja eri sukupolvien yhteistyön mahdottomuus, perunana seksi, teatterin nousu ja tuho ja luovan ammatin haasteet. Kaikki oli heidän ravistelee ihmisten kyvyttömyydellä rakastaa ja sitoutua, värisyttää miesten elämän ja sukupolvien mittaisilla traumoilla.

On karmaisevaa, miten mies miehen jälkeen toistaa kirjassa samoja virheitä eivätkä naiset ymmärrä. On lohdutonta, miten materialla - autoilla ja taloilla - yritetään rakentaa onnea eikä osata pitää sitä pystyssä. Lukiessa raivostuu: miksi hemmetissä et voinut nyt vain tyytyä tilanteeseesi, oliko pakko mennä pilaamaan kaikki tussun takia, sepaluksen takia.

Kirja kuvaa pääosin keskimmäistä miessukupolvea, mutta rupeaa sitten hyppimään vaariin ja poikaan edestakaisin ja tappaa pääosan esittäjätkin. Jää kaipaamaan heitä, selittäjäksi auki olevia asioita. Ajattelin lukiessani koko ajan, että olipa lohdutonta, mutta kaipa silti lopussa oleva pojan reaktio Timo-koiraan ja  Aadaan - heidän pikkuryhmäänsä- toi pientä valoa viruksen tappamassa ympäristössä. Loi pisteen eräälle vaiheelle, kun hän vihdoin sai kirjoitettua isänsä käsikirjoituksista oman versionsa - murtautui tunnustelevalle elämälle.

Itkonen osaa kuvata uskottavasti rikkinäisiä ihmisiä, etsiviä, tyhjiä. Ja panna miettimään, että näinkö vaikeaa miehen elämä on alusta loppuun asti. Pitkään istuin ja vain mietin kirjan luettuani..