Syväsukellus naisten kiellettyihin tunteisiin

 Elena Ferrante:
 Tyttären varjo

 WSOY 2020
 175 sivua

Ferrante jakaa taatusti kirjailijana lukijat leireihin. Häntä rakastaa tai inhoaa. Tai sitten ei. Repimällä auki naisten salaisia tuntemuksia ei herätä hurmiota kaikissa naisissa. Etenkään Italiassa, jossa äiti on varmasti Äiti. Mutta ei se herättänyt minussakaan. Tämä kirja oli kirjoitettu hyvin, kieli oli taidokasta, ilmaisu koskettavaa. Viimeisen sivun käännettyäni minulla oli paha olo.

Kirjan juoni ei ollut kummoinen eikä sivuja ollut ladattu tapahtumilla. Ne oli kyllästetty tuntemuksilla. Keski-ikäinen nainen köllii rannalla tai himassa, tekee työtä, elää päivänsä seuraillen muiden elämää ja muistellen ahdistavia muistojaan äitinä. Kuinka lapset esti kasvamasta itseksi, kuinka niiden tarpeet ärsytti niin, että päätyi lyömään lastaan ja lopulta jättämään ne kolmeksi vuodeksi. Päähenkilö väitti rakastaneensa liikaa lapsiaan ja siksi jättäneensä heidät, mutta minä en pahemmin löytänyt rakkautta sivuilta kuin yhden pulkkamäen verran. Koko kirjan ihmettelin, miksi päähenkilö ylipäätänsä hankki lapset. Yksi voi olla vahinko, mutta kaksi? Ja nuken varastaminen rannan vieraalta lapselta oli minusta vain varsin typerä ja egoistinen teko. Saadakseen tuntemuksia? Uskomattoman lapsellista. Ja voiko nainen oikeasti olla noin katkera ja kateellinen tyttärilleen heidän kasvavasta viehättävyydestään? Ettei oikeasti pysty nauttimaan siitä. Että oma rupsahtaminen estää solidaarisuuden? Äitinä olo herättää varmasti miljoonia tunteita eikä taatusti vain positiivisia, mutta lasten tähden toivon, että jos ahdistus ja katkeruus ovat näin syvällä, äiti hakisi apua. Lapsilla on ehdoton oikeus rakkauteen. 

Ja kirjallisuuden salaperäinen voima näkyi taas: Kirja herätti niin paljon tunteita, että rupesin saarnaamaan..