Wallander-sarjan haikea päätös

 

Henning Mankell:
Wallander

Rauhaton mies

Otava 2010, 544 s.

Olen nähnyt televisiosta joitakin Henning Mankellin Wallander-osia, mutta en ollut koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa sarjasta ennen kuin löysin Rauhattoman miehen kierrätyshyllystä kirjastosta. En tiennyt yhtään, mitä odottaa kirjalta. Hyvää tiesin odottavani kuitenkin, sillä tiedän ruotsalaisen  Mankellin olleen monipuolinen lahjakkuus, kuollut jo vuonna 2015. Hänen kirjojaan ei turhaan ole käännetty noin 40 kielelle ja luettu yli 35 miljoonaa kappaletta. Tiedän myös, että Mankell ei ollut vain kirjailija vaan myös teatterimies, tuottaja ja esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttaja.  En tiedä, missä hänen kirjoistaan on vaikutteita Afrikasta, josta tuli Mankellin toinen koti. Tässä kirjassa niitä ei ole.

Rauhatonta miestä lukiessa piti ensin rauhoittua ja tottua kirjan maltilliseen poljentoon. Luen tahallisesti eri genrejä ja erilaisilta kirjailijoilta, koska en halua jämähtää yhteen lajiin ja vain tietynlaiseen kirjoittamiseen. Jos edellinen kirja on ollut tiheätunnelmaisempi tai nopeatempoisempi kuin käsissä oleva, menee hetki tottua taas toisenlaiseen menoon, mutta eipä se ole ollut haitaksi ennen eikä ollut nytkään. Mankell todisti kirjallaan, että dekkari voi olla samalla verkkoa kutova ja pohdiskeleva. Kurt Wallander on kirjassa noin 60-vuotias ja rikosten selvittelyn lomassa selvittelee myös omaa elämäänsä ja tekee siitä tietynlaista välitilinpäätöstä. Hän etsii ikääntyvän miehen identiteettiä ja tapaa löytää olla itsensä uudessa elämäntilanteessa. Oman talon ja koiran osto olivat kiva yksityiskohta. Naisena oli mielenkiintoista seurata tätä Kurtin oman elämän pohdintaa. 

Kirjassa oli yli 500 sivua, joista 200 ensimmäisellä sivulla ei ollut mitään suurempia tapahtumia, mutta jotenkin juoni tiheni ja parani loppua kohden. Olof Palme, sukellusvenejupakat, Ruotsin poliittinen ilmapiiri, laivasto, tiedustelu - siinä aihepiirit, joiden ympärille rikokset kiertyivät. Samalla Kurt pohti naissuhteitaan, tuli isoisäksi, teki ammatillisen mogan ja kipuili terveyshuolien keskellä. Ratkaisu saatiin lopuksi, mutta se, miten se hoidettiin, oli yllätys. 

Kun kirja on ollut elämänmakuinen ja temmannut mukaansa, minulle tulee yleensä ikävä päähenkilöitä. Kun tiesin, että Rauhaton mies oli Wallander-sarjan viimeinen, tuli haikeus. Kirjan viimeiset sanat olivat koskettavat, ihan kuin ystävä olisi hyvästellyt. Oliko Rauhaton mies itse asiassa Henning Mankell itse, joka pohti, tuli mieleeni lukiessa?