Pihkovan kellot soi ruumiita ja rauhaa

 Hirvisaaren

Pihkovan kellot

soittavat  aikaa 

vuosilta 1914-1915, 

julkaistu vuonna 2009, 428 sivua

Äitini luki aikoinaan Hirvisaaren (ent.Hietamies) Imatra-sarjaa ja metsästin niitä joka paikasta käytettyinä. Moinen into herätti minussakin kiinnostuksen. Ja sillä tiellä olen edelleenkin. Luin koko sarjan (niin luulin) ja hurahdin itä-Suomeen sekä Imatraan erityisesti niin täydellisesti, että minun oli pakko päästä kiertomatkalle pitkin itäistä Suomea. Totesin, etten ollut kovinkaan syvällisesti vielä perehtynyt tuohon ilmansuuntaan kotomaassamme. 

Hirvisaari perehtyy todella antaumuksella historialliseen viitekehykseen kirjoja kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumat ovatkin keksittyjä, joukossa on todellisia tapahtumia ja viitteitä oikeisiin, eläneisiin henkilöihin. Miljöön kuvaukset ovat realistisia ja ehkä siksi Hirvisaaren kirjat nappaavatkin mukaansa historiallisista romaaneista pitävät. Politiikkaa, rakkautta, säätyeroja, menetyksiä, tavallista arkea ja juhlaakin. Mukana hieman viattomuutta ja naiviutta. Jouhevaa, hyvää kieltä, jota kiva lukea. Siinä resepti.

Luulin lukeneeni Imatra-sarjan kaikki osat, mutta niinpä vain kirjaston kierrätyshyllystä löytyi tämä helmi eli sarjan viimeinen teos. Vaikka aikaa on kulunut edellisestä kirjasta, niin oli kuin olisin palannut ystävien pariin, kun muistin henkilöt ja ymmärsin viittaukset tapahtumiin ja ihmissuhteisiin.

Sivut, 428 kpl, imaisivat mukaansa. Politiikka oli vahvasti mukana aiheissa, yhteiskunnallinen tilanne. Tulipa opittua sekin, miten vaativa osa SPR:n ihmisillä on, kun he joutuvat työssään hoitamaan sekä vihollisia että omiaan. Kidutuksilta ei vältytty. Kuinkahan monen suomalaisen suvun kaapissa on edelleen näitä kidutuksen muistoja piilotettuina?