Olli Jalonen: MERENPEITTO Otava 2019, 462 s. Kun olin lukenut viimeisen sanan tästä kirjasta, istuin hetken aikaa ihan hiljaa paikallani ja sanoin ääneen itsekseni: - Ihana kirja, ihana kirja. Se oli vilpitön ensihenkäys tästä lukukokemuksesta. Luin edellisen osan, Taivaanpallo, viime vuoden syyskuussa (28.9.2020) ja se oli minusta hyvin erikoinen, mutta mielenkiintoinen, ihan hyvä. Merenpeitto paini jotenkin ihan eri sarjassa. Se olisi mielestäni näistä kahdesta enemmänkin ollut se, joka ansaitsee Finlandia-palkinnon. Sen kieli ei tekeytynyt keskiajan kieleksi, vaikka kuvastikin ajan ajattelun ehkä mustavalkoisuutta ja mielen yksinkertaisuutta alemmissa ihmisluokissa, sillä luokkajakautunuthan yhteiskunta tuolloin oli. Kirjassa ihmisten erilaiset asemat ja unelmat omalla paikallaan tulevat hyvin esille. Ympäristön kuvauksella ei liioitella, mutta se antaa koko kirjan ajan tunnun siitä, miltä kaikki näyttää, tuntuu ja tuoksuu ja mitä on kokea uusia asioita maailman ihmeiden keskellä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Moi
Mitä ajatuksia sulla heräsi?
Sirpsi