Voiko kaikki ihmiset rakastaa terveiksi?

Ovatko

kaikki ihmiset rakastettavissa

terveiksi? 

Kun Pienen elämän lopulta sulkee, tuntuu siltä, että olisi tehnyt hengästyttävän matkan, jolla tunteet ovat kulkeneet vuorilta ylös ja alas ja on tarvinnut monta lepotaukoa. Kirja on armoton: amerikkalaista hunajakuorrutettua Happy Endiä on turha odottaa eikä esteetikko saa rauhaa viiltelyn raadollisuudelta.

     Tämä elämäntarina sisältää monta elämäntarinaa. Lukuisia kertoja havahtuu kysymään: onko ihminen pelastettavissa? Parannettavissa? Pystyvätkö rakkauden kokemukset kuittaamaan raiskatun ja hyväksikäytetyn menneisyyden? Ja kun kulkee päähenkilön jalanjäljissä, ihmettelee, mitä ihminen oikeastaan pystyy tietämään toisesta ihmisestä.

     Pientä elämää voisi verrata vuoden 1971 Kellopeliappelsiini-elokuvaan,joka oli eräänlainen tutkielma väkivallasta. Niin tämäkin on: miten pitkälle ihminen voi mennä pahuudessaan tai pahuuden kokemisessa ennen kuin koko ihminen loppuu. Sivu sivulta pahuus kasvaa, mutta niin kasvavat myös rakkaus, ystävyys, huolenpito, uskollisuus, menestys.

     500 ensimmäistä sivua ihailin kirjailijan viisautta, kykyä kirjoittaa niin koskettavaa, monikerroksista ja kaunistakin  tarinaa kauheista asioista. Seuraavat 500 sivua ihmettelin sitä, miten kirjailija pystyi tekemään sen: kiinnittämään minut osaksi Judea, kokemaan hänen pelkojaan ja tuskaansa. Miten se tuntui niin aidolta istua vessan lattialla vertavuotavan ja rikkinäisen ihmisen kyljessä?

     Viiltely ja itsemurha eivät jätä ketään kylmäksi. Jos on kerrankin jäänyt suremaan ja kaipaamaan, vihaamaan itselähtenyttä/satuttanutta, voi olla haasteellista avautua Juden ratkaisuille ja viiltelyn sinfonialle.

     Minulta meni puoli vuotta lukea Pieni elämä, koska se ei ollut pieni ja kevyt vaan suuri ja painava. On ikävä Judea, Williamia, Haroldia..