"Ja Amalia talttui kuin raisu ratsu Iikkalaa hoitaessaan"

 

Sylvi Kekkonen:

Amalia

Kustannusosakeyhtiö Otava, 1962

251 s.

"Ja Amalia talttui kuin raisu ratsu Iikkalaa hoitaessaan". No, se ei liene ihme, kun talollinen tyttö nai rengin, Taavin, joka on naistenmies eikä säästele pullon korkkeja avatessaan - lisättynä sillä, että tytär kuolee ja tilan työt painavat jatkuvasti päälle. Sota iskee kovaa kaikkiin, myös Amalian perheeseen. Ei siinä kysytty, jaksoiko nainen hoitaa yksin tilaa vaan se tehtiin, mikä piti. Rintamalta lomalle päästetty Taavi ei kiirehdi silloinkaan Amalian ja tilan luokse vaan vieraiden naisten sylit kutsuvat enemmän. Taavin kuoltua elämä jatkuu samassa työnteossa.

Amalia ei hankikylvyistä pelästy hevosta kouliessaan, ei hetkahda, kun häntä verrataan hevosiin ja nautoihin. Amalia myy tukkipuita ja elelee hiljaiseloaan, kun poikansa Antti kiertelee metsissä opissa. Viettää lyhyen ajan Helsingissä. Kyllä Amalialla ahdingon hetkensä ovat, mutta kirjassa kuvataan kauniin väkevästi näitä hetkiä:"..oli hän tuijottanut petäjään kuin esikuvaan. Petäjän lailla oli hänkin tunkenut juurensa maakamaraan, sulautunut yhteen talon ja sen ympäristön kanssa." 

Antti-poika palaa takaisin kotiin naineena ja poikalapsi syntyneenä. Vanha ja nuori emäntä eivät oikein mahdu samaan tupaan ja niin Amalia päättää lähteä asumaan ja auttamaan veljensä perhettä Helsinkiin.

Kirjassa on hyvin Minna Canthimainen tunnelma.  Naisen on oltava vahva ja pärjättävä, mentävä eteenpäin kaikesta huolimatta. Ja hän menee ja on selviytyjä. Kuten Sylvi Kekkonen itse. Hän käsittääkseni tuki kaikin keinoin suurmiestään, Urho Kekkosta, vaikka sairasti. Jennyllä on Sauli ja Urholla oli Sylvi. Jännä, että suurmiehet ovat löytäneet muusan rinnalleen. Molemmat naiset ovat kirjailijoita, vahvoja. Sylvi rakasti kirjallisuutta ja piti kirjallista salonkia. Olisinpa päässyt niihin.